PARISKUNNASTA PERHEEKSI

Tapasimme mieheni kanssa 2009 huhtikuun lopussa eräässä vaasalaisessa baarissa ja elokuussa muutin virallisesti hänen luokseen. 2010 huhtikuussa haimme uuden perheenjäsenemme Kuortaneelta, sillä silloin ihanainen Chili-beagle oli tullut luovutusikään. Vaasan citymaisemista muutimme Raippaluodon hyttysparadiisioon 2011 80-luvun omakotitaloon. 2014 kesäkuussa menimme naimisiin ja syyskuussa esikoisemme Thelma syntyi. 2016 helmikuussa hain sekarotuisen Cosmo nimisen koiranpennun ihastuttamaan arkeamme. 2016 joulukuussa kuopuksemme Else syntyi ja täten Thelmasta tuli isosisko. Missä vaiheessa muutuimme pariskunnasta perheeksi? Joku voisi vastata, että esikoisemme Thelman synnyttyä ja joku toinen voisi arvella, että silloin kun haimme Chilin Kuortaneelta. Onko koiranomistajuus perustavanlaisesti erilaista kuin lapsen vanhemmuus?

Mahduttiin just ja just samaan kuvaan toukokuussa 2017

Intensiivinen alku

Sekä koiranpentu että vauva tarvitsevat runsaasti hoivaa ja huomiota. Pissa- ja kakkarallin erona on tietenkin se, että vauvalla tuotos tulee pääasiassa vaippaan (tai paidalle, bodylle, lattialle tai ihan jopa seinälle asti) ja koiranpennulla pihalle (tai sanomalehtipaperille tai no joo, jopa matolle). Toisin sanoen molempien alkutaival sisältää paljon pissan ja kakan siivoamista sieltä sun täältä. Chilillä sisäsiistiksi oppiminen oli sen verran tiukassa, että työpäivän aikana pissaa oli ihan lammikoiksi asti kasvatusalustaksi sopivalla parkettilattialla, joka pitikin lopuksi vaihtaa laminaattiin, sillä jotkin saumakohdat olivat imeneet pissaa ihan homehtumispisteeseen saakka. Muistan edelleen sen sulotuoksun, joka humahti vastaan eteisessä kun tuli töistä kotiin tuohon kitkeränkatkuiseen pissamereen. Oi, niitä jokapäiväisen luuttuamisen aikoja! Cosmolla sisäsiisteys luonnistui jollain tapaa vähemmällä vaivalla, sillä olin hoitovapaalla Cosmon pentuaikana, joten kyseisen koiran kohdalla ei ollut tarvetta pidätellä pissiä yksin montaa tuntia sisätiloissa. Olihan Cosmolla myöskin Chili-täti jatkuvana mallina niin hyvässä kuin pahassa. Toki olen jonkin kuukauden nukkunut sohvalla Cosmon ollessa pieni, jotta pissa- tai kakkahädän iskiessä ehtisin viedä koiruuden ulos. Cosmolla kun oli pienenä semmoinen kiva tapa syödä omaa kakkaa jokaisen potentiaalisen tilaisuuden kohdalle sattuessa. Olipa muuten huisin hauskaa herätä yöllä kummalliseen rapsutteluun aulassa ja valot päälle laittaessa löytää se toimelias sotku, jonka kakan syömis-/levittämisyritykset saavat aikaan. Vaikkei juuri silloin siltä tuntunutkaan, niin aika nopeasti nuo sisäsiisteysjutut handlattiin ja kaikista tilanteista vaan jotenkin selvittiin.

Chili Seinäjoella vierailulla kesällä 2010

Cosmo helmikuussa 2016

Meidän molemmat tytöt olivat ihan pieninä vauvoina eteviä ulottamaan pissat ja kakat vaipan ulkopuolelle vaipanvaihdon yhteydessä. Vähän kun erehdyit nostamaan vauvan takapuolta napataksesi vanhan vaipan alta pois ja livauttaaksesi uuden vaipan tilalle, tuli kakka ihan suihkuna (suurella todennäköisyydellä ilmavaivojen siivittämänä) omalle paidalle, kädelle ja naamalle. Joskus kakka lensi jopa puhtaille pyykeille, jotka ihan rauhassa kuivattelivat itseään kuivaustelineellä hoitopöydän läheisyydessä. Oikein huonolla tuurilla kakka lensi myös lattialle ja matolle, joten siivoussulkeisia meillä on tuoreena perheenä harrastettu runsaasti. Kun mieheni kohdalle sattui ensimmäinen suihkukakka niin esikoisen ja kuopuksenkin tapauksessa, oli hänen ensireaktionsa loikata pois suihkun tieltä (jolloin ne pyykit ja matto saivat osansa vielä varmemmin). Itse reagoin lähinnä yrittämällä peittää suihkun mahdollisimman hyvin omalla vartalollani ja laittamalla silmät kiinni. Onkohan moiseen ensireaktioeroon syynä sukupuoliero vai mistä kummasta tuo miehekäs loikkiminen ja oma kivettymiseni voisivat johtua? Niin tai näin, on tuo vaipparalli ollut aikamoista meillä ihan alkuunsa. Esimerkiksi eräässä vaiheessa kuopuksella oli tapana päästää kakkapieruja juuri kun sain puhtaan vaipan melkein kiinni asti eli ei kun koko rumba puhdistuksineen ja rasvailuineen uusiksi. Pisimpään vaipparallisuoritukseen kului noin 30 minuuttia ja 25 vaipanvaihtoa peräjälkeen. Kyllä siinä meinasi jo usko loppua. Alun pissa- ja kakkahaasteet tasoittuivat ehkä noin kolmen kuukauden ikäisenä, joten aika nopeasti niistäkin vaan päästiin.

 

Else ja Thelma joulukuussa 2016

Niin vauvat kuin koiranpennutkin syövät alkuun suhteellisen hanakasti. Viisi ateriaa päivässä ihan pienellä koiranpennulla ja noin 12 (joka tuntui 50) imetyskertaa per vauva vie ajallisesti suuren osan tuoreiden vanhempien tai koiranomistajien päivästä. Ruokkimisen suhteen vauvat vievät kyllä voiton, sillä imetys ei suinkaan ole tarkoitettu vain ruokailua varteen. Vauvat tissuttelevat läheisyyden kaipuuta ja nukahtaakseen ja vaikka mistä muusta syystä. Onneksi sekin intensiivisyöttövaihe menee aikanaan ohi ja saa mamman rinnat vähän hengähtää helpotuksesta eikä ihan koko päivä enää mene sohvan nurkassa istumiseen. Kaiken kaikkiaan sekä koiranpennut että vauvat vaativat alkuun paljon huomiota, lämpöä, huolenpitoa, rakkautta ja siivous- sekä ruokapalvelua, joten kumpaakaan sorttia ei kannata hankkia ennen vakavaa pohdintaa. Positiivista molemmissa perheenjäsenissä on se, että kyseiset intensiivivaiheet menevät suurimmalla osalla nopeasti ohi (eli tulee tilaa uusille vaiheille ja haasteille!).

Kasvaminen ja kypsyminen

Koiranpennut ja vauvat kasvavat ja kypsyvät hieman eri tahtia. Koiranpentu aikuistuu keskimäärin noin vuoden iässä persoonallisuudesta ja rodusta riippuen. Lapsilla aikuistuminen voi kestää jopa pitkälti yli 30 vuotta, mutta toivottavaa olisi, että he muuttaisivat jo ennen tätä omilleen. Ihan tuo pienin vauvavaihe katsotaan kuitenkin ohitetuksi yleensä yhden vuoden ikään mennessä, jolloin vauvasta tuleekin perheen oma taapero, jolla on vaippahommat jo kenties pottaa myöden tuttuja, saatetaan askeltaa ja osata muodostaa sanoja sekä syödä ihan samaa ruokaa kuin muukin perhe. Koirien ja lasten kasvamista on kaiken kaikkiaan hitusen vaikeaa vertailla, sillä tulos riippuu siitä, millä muuttujalla kypsymistä halutaan kuvata. Käytetäänkö mittana sitä, milloin yksilön voi jättää yksin hetkeksi aikaa vai sitä milloin on fyysisesti täysikasvuinen vaiko jotakin toista ominaisuutta tai vaihetta? Selvää on, että lapset kasvavat ja kypsyvät koiruuksia hitaammin, mutta loppujen lopuksi huomattavasti itsenäisemmiksi, sillä koirat eivät ikinä aidosti aikuistu sanan todellisessa merkityksessä. Koirat ovat aina henkisesti kiinni omistajissaan eivätkä koskaan halunne olla yksin kotona koko päivää ja iltaa tai muuttaa pois kotoa heti kun mahdollista. Koirat siis kasvavat nopeasti fyysisesti, mutta kehitys ei kulje ihan ihmislapsen kehityspsykologisia polkuja pitkin eli koirat myöskin säilyttävät lapsenomaisuutensa ja riippuvuutensa omistajistaan. Tässä vauva- ja uhmaikäisen lapsen kotiäitinä on ihana välillä muistuttaa itseään, että lapset kasvavat nopeasti ja ennen kuin huomaankaan niin alkavat he jo koulun/menevät yläasteelle/muuttavat omilleen, joten omaa aikaa on taas tarjolla ennen pitkää (ah kuinka tulenkaan nukkumaan monet päikkärit ja katsomaan miljoona sarjajaksoa putkeen!). Koirien toilailuja seuratessa moista helpotusta ei oikein ole tarjolla, sillä kyseisille karvaturreille täytyy aina löytää hoitopaikka lomasuunnitelmia tehdessä, eivätkä ex-tempore parin päivän kotoa poistumiset ole mahdollisia. Oli miten oli, ovat niin lapset kuin koiratkin täydellisiä vaiheineen päivineen juuri sellaisina kuin ovat. Muussa tapauksessa esimerkiksi pentujen naskalihampaista saisi nauttia jonkun kuukauden sijaan vuosia ja lapset olisivat jo tyyliin kolmevuotiaina aikuisen kokoisia, mutta eivät ikinä muuttaisi pois kotoa. Hui, aikamoinen kauhuskenaario!

 

Yhteispäikkärit toukokuussa 2016

Toivottavasti jo kasvuikänsä ohittanut Cosmo ja yhtäkkiä pieneltä näyttävä Chili kesäkuussa 2017

Koulutus ja kasvattaminen

On kyseessä sitten koiranpentu tai ihmislapsi niin kasvatustyötä ja koulutusta ei kannata laiminlyödä. Muutoin saattaa pian tuntua hetken mukavan lämpimältä omassa lahkeessa ja sen jälkeen kylmätä eli siinä voipi käydä siten, että tulee pissittyä omaan nilkkaan. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää ja muita klassisia sanontoja. Suurin osa varsin päteviä tässä suhteessa. Huomaattehan, kuinka vahva vapaan kasvatuksen kannattaja olen. Kovapäisyyden määrä ja tottelevaisuus on luonnollisesti yksilöllistä ja ne ongelmakohdat, joita ilmenee yhden kasvatettavan kanssa, eivät tulisi mieleenkään jollekin toiselle. Koiriemme kohdalla luonteiden ero ja oppivaisuus kiteytyvät hyvin siinä, että pohjattoman ruokahalun omaava beaglemme on aina ollut yritteliäs pöydänkulmalle kurkottelija, joten varsinkin vanhempieni luona aika monet juuri tehdyt leivät ja karjalanpiirakat ovat kadonneet parempiin suihin. Cosmonautti taasen on muistaakseni tasan kerran varastanut keittiötason päällä sulavan koiran lihapullan, jonka aiheuttama kieltometakka todennäköisesti tatuoi koiran muistiin, ettei varastelu ole vaivanarvoista. Cosmo painaa siis noin 25 kg ja ylettyisi aivan kevyesti nappaamaan pöydältä lähes kaiken, mitä mieli tekee. Chili taasen on iso beagleksi 14 kg painollaan ja 40 cm säkäkorkeudellaan, muttei pisimmilläänkään korkutellessaan ylety kuin ihan pöydän ensimmäiselle kolmannekselle. On heillä kyllä yhteisiäkin koitinkiviä kuten hihnassa erittäin innokas vetäminen. 

Arkena riittää vilskettä ja vipinää

Kuopuksemme Else on vielä vähän liian pieni, jotta olisin huomannut mitään kasvatuksellisia eroja, mutta temperamenteiltaan tytöt eroavat melko selkeästi, sillä Else on aina ollut paljon rauhallisempi ja tyytyväisempi tilanteenseurailija kuin Thelma. Thelma tuntui jo vauvana tarvitsevan enemmän huomiota, mutta toisaalta silloin meillä ei ollutkaan vielä ihan tämänhetkisen kaltaisen tapahtumarikas koti, jossa pyörisi jatkuvalla syötöllä joku toinenkin olio näkökentässä. Joka tapauksessa kaikkia lapsia ja koiranpentuja on hyvä kasvattaa ainakin sen verran, että normaali arki sujuu. Toki ainakin näin uhmaikäisen lapsen mammana tuntuu, ettei tuo kiukkupussi kaikkia jo opittu taitoja/sääntöjä muista, mutta käsittääkseni kyseinen käytös kuuluu vain tähän meneillään olevaan kehitysvaiheeseen. Ehkä se kasvatustarve näkyy juuri nyt siinä, ettei anna periksi, vaikka lapsi, kuinka väittäisi vastaan, että ”EI HALUU sitä tai tätä” vaan pitää kiinni siitä, että ”kyllä, nyt on aika mennä kotiin/potalle/nukkumaan”.  

Leikkikavereita on aina tarjolla

Yksin oleminen ja mukaan ottaminen

Yksi olennaisimpia eroja lasten ja koirien välillä on se, että koiranpennun voi jättää yksin kotiin moneksi tunniksikin, vauvaa ei. Koiranpennun yksin jättämistä täytyy kuitenkin jonkun verran harjoitella ja jokaisen pennun tapauksessa joitain kommervenkkeja lienee tiedossa. Chili esimerkiksi pissasi ne aiemmin mainitut keittiön parketit piloille ja innostui yksin ollessaan järsimään lattialistoja ja jopa seinää. Cosmon aiheuttamat vahingot ovat olemattomasta yksinolosta johtuen paljon pienemmät, sillä ainoat, mitä tämä vaalea intoilija on tuhostellut, on lepoalustaksi tarkoitetut matot ulkona häkissä ja koirankopissa sekä omat lelunsa sisällä. Cosmo ei siis ole syönyt yhtään lasten lelua, vaan purkanut kaiken intonsa omiin ”luihinsa” ja solmuihinsa. Onkin aika kätevää, että on mahdollista jättää lasten lelut suhteellisen saataville vaikka koirat olisivatkin sisällä kaksistaan. Kumma kyllä, Chili on syönyt yhden Elsen turvalonkeron ja söisi varmaan muutkin pehmolelut, jos liian houkutteleva tilaisuus osuisi kohdalle. Ehkä niissä lonkeroissa on jotenkin jännä maku tai tekstuuri. Koiran lelut eivät siis Chiliä innosta ollenkaan (siitä lähtien kun Cosmo tuli meille). 

Ei juurikaan seurankipeä Cosmo ja Thelma

Yksin olemisen kääntöpuoli on se, ettei koiria edes voisi ottaa kaikkialle mukaan. Lapset taas yleensä on mahdollista ottaa mukaan, on sitä lähdössä ravintolaan, kauppaan tai vaikkapa lääkäriin. Mahtaisi olla kumma ilme esimerkiksi hammashoitajalla, jos paikalle pamahtaisi kahden koiran kanssa. Toki poikkeuksia sääntöön on olemassa esimerkiksi avustajakoirien kanssa, mutta pääsääntöisesti koirien mukaan ottaminen ei onnistu ihan noin vain. Mielestäni kyseinen poikkeus on tavallaan ihan järkevä, sillä onhan ihmisiä, jotka ovat vaikeasti koirille allergisia, jolloin karvaturrien kaikkialla oleskelu voisi olla haastavaa (toisaalta allergiat eivät häviä mihinkään vaikka VAIN avustajakoirat sallitaan yleisissä tiloissa, joten asianomainen rajoitus on aina ollut mielestäni himpun verran epäjohdonmukainen). Vaikuttaisi myös siltä, että on ihmisiä, jotka toivoisivat, että samanlaiset rajoitukset pätisivät jossain määrin lapsiin eli esimerkiksi ravintolaan tai kauppaan mennessään voi kohdata sen tuomitsevan ja harmistuneen otsan rypistyksen, jos lapsi edes vähän inahtaa, (huh huh) itkeä karjuu tai (voi herttinen sentään) nauraa. Moiset katseet ja mahdolliset kommentit kannattaa vanhempana vaan jättää omaan arvoonsa ja keskittyä omaan toimintaan. Ei kaikkia voi kuitenkaan miellyttää, joten antaa heidän kärvistellä itsekseen. 

Vahtikolmikko aina valppaana

Tulipa vieraiden kommentoinnista mieleen seuraava esimerkkitapaus. Viimeksi kun oli aika rokottaa koirat, päätin hoitaa molemmat piskit samalla reissulla, sillä tytöille vahdin järjestäminen ei ole välttämättä kovin yksinkertaista eikä heitä tosiaan vielä vähään aikaan voi yksinkään kotiin jättää. Lähteminen tuli normaaliin tapaan hoidettua kiireessä ja sujautin tarpeelliset tavarat kangaskassiin. Eläinlääkäriin päästyämme koirat olivat tietysti hyvässä vireessä (automatka kestää noin 30 minuuttia) ja Chili haukkui tuttuun tapaansa muille asiakaskoirille ja Cosmo olisi halunnut yhtä aikaa haistella ihmisiä ja koiria ja kissoja ja koiranruokapusseja. Siinä fleksien ja sen typerän kangaskassin (ota hyvä nainen reppu tai laukku seuraavan kerran!) kanssa pelaillessa ilmoittauduin ja raahasin yhteistyöhaluttomat koiruudet odotustilan perälle. Kun pääsin istahtamaan, vanhempi kahden koiran omistajadaami sitten ilmoitti leveän hymyn kera, että ”enpä oo aikoihin nähnyt ihmistä, joka on yhtä hukassa kahden koiran kanssa”. Hiemanpa järkytyin. Olisi tehnyt mieli sanoa monenkin laisia asioita, mutta hymisin vaan että ”no tämmöstä tää välillä on”. Toivottavasti tuli daamille moisesta kommentoinnista hyvä mieli, sillä minun päivääni se ei juurikaan parantanut. Olen joka tapauksessa iloinen, etten kertonut monisanaisesti, mitä mieltä olin hänen ajatuksistaan tai siitä, ettei hän ehkä osaa kuvitella, minkälaisessa hässäkässä tuli lähdettyä tai, että miksi Chili ei yhtään pidä eläinlääkäristä tai, kuinka mukavaa tuollaista kommentointia on kuunnella ihan vain pienessä univajeessa. Tyttöjen kanssa en ole saanut osaani näin iloisista kanssaihmisistä (tai sitten en ole omassa kuplassani heidän reaktioitaan huomannut), mutta ohjenuorana kannattaa pitää sitä, ettei ajatuksia ole tarpeen ilmaista ellei ole jotain positiivista sanottavaa. Itse yleensä lähinnä jutustelen eläinlääkärissä, että ”onpa hieno koira”, ”minkä ikäinen” ja ”saako haistella”.

Vanhemmuuden ja koiranomistajuuden määritteleminen

Kuten edellä on käsitelty, niin lasten kuin koirienkin hoitoon liittyy kaikenlaisia haasteita ja kasvuun erilaisia vaiheita. Olen ymmärtänyt, että jotkut vanhemmat kokevat, että on loukkaavaa verrata koiran omistamista vanhemmuuteen. Omasta mielestäni sekä koiran omistaminen että vanhempana oleminen voivat merkitä kokijalleen ihan samoja asioita; toisesta olennosta vastuussa olemista, toisen olennon ehdotonta rakastamista ja kasvattamista sekä oman elämän jakamista jonkun muun kanssa. Toisin sanoen itse koen, että niin koirat kuin lapsetkin on aivan yhtä mahdollista lukea perheenjäseniksi. Sama pätee tietenkin mihin tahansa muihinkin eläimiin, sillä perheenjäseneksi lukeminen on luonnollisesti subjektiivista eli täysin siitä kiinni, kuka asiaa on ajattelemassa. Jos joku kokee, että kotipossun hankinta ja kasvatus merkitsevät hänelle omistajuutta tai vanhemmuutta, niin tällöin hänen kohdallaan possu kuuluu yhtä paljon ydinperheeseen kuin meillä koirat. Ei se ole minulta pois, miten joku muu kokee vanhemmuuden. Voin ihan hyvin jutustella kotipossun omistajan kanssa vastuunkantamisen haasteista ja vanhemmuuden iloista samalla tavoin kuin kolmen lapsen vanhemmankin kanssa. Toki laillisesta näkökulmasta kyseessä ovat kaksi eri asiaa, mutta nyt onkin kyse siitä, mitä yksilö kokee, eikä siitä miten yhteiskunta jonkin asian määrittelee. Omassa kokemusmaailmassani meistä tuli siis perhe Chilin noutamisen myötä ja aika usein minusta tuntuu siltä kuin meillä olisi kahden lapsen sijaan neljä jälkeläistä.

Yhden käden yhteiskuvassa toukokuussa 2017